Oon kirjoittanut tämän postauksen joskus katkeruuden ja ikävän tuskassa, mutta nyt mun mielestä on vasta oikea aika sille.
17.9.2010 on mun elämän ehkä kauheimmista päivistä ikinä. Mä oon sitä mieltä että kukaan ei voi koskaan sanoa että " Mä tiedän miltä susta tuntuu." ei se vain mee niin. Kuka tietää miltä kenestäki tuntuu ja koska. Tuona päivänä mun sydämeen tuli ehkä maailman suurin aukko. Sellanen aukko, jota kukaan ei koskaan peitä. Eikä varmaan oo tarkoituskaan.
Ensimmäisenä päivänä mä itkin varmaan 23 tuntia.
Toisena 24 tuntia.
Kolmantena 24 tuntia.
Sitte se vähä väheni muutamalla tunnilla.
Me oltiin paapan työnä paljon, porukoitten työnä paljon. Mua ahdisti olla kotona,yksin tai tonin kans kaksin. Paapan kans oli ihana olla. Ja on vieläkin.
Viikon päästä mua vasta itkettikin, tuntui niin tyhjältä.
Sitten oliki hautajaiset. Sielä mua ei itkettänyt niin paljon kun luulin.
Mutta sitte mua taas itkettikin. Ja paljon.
Ja nyt itkettää.
Hautajaisiin me kirjotettiin kirje, koska se tuntui hyvältä, saada sanoa vielä jotain mitä ei ollut muistanu sanoa ennen ku oli aika luopua.
Musta ei tuntunut oikeestaan pahalta se, että tiesi toisen lähtevän.
Se mikä mua pelotti ja ahdisti oli se ikävä, joka tulis jäämään. Kun sä näet sun jonkun rakkaan hiipuvan, niin sitä vain toivoo että kaikki se tuska ois jo loppu vaikka ei haluaisikkaan luopua.
Mä aina sanoin, että miksi sitä aikaa pitää olla niin vähän. Miksi me saatiin "vaan" vajaa vuosi tietää että aikaa ei oo paljoa. Mun kaveri lohdutti mua ehkä parhaiten koskaan. " Vaikka sulla ois koko elämä aikaa niin sä et oisi koskaan valmis." Niinhän se onki. Ei siihen voi valmistautua. Tai luulee valmistautuvansa mutta ei siltikään oo yhtään valmis. Se viimeinen hetki on aina vain liian nopeeta.
Ne viimeiset tunnit mitä sä saat viettää sen ihmisen kans menee niin nopeeta. Mä en oo koskaan istunu paikallani mutta ne tunnit sielä sairaalassa meni niin nopeeta. Sä yhtäkkiä huomasit että olit istunu paikoillas 6 tuntia. Ja kun sun piti lähtiä, olit mielestäs justiin tullut. Se kun joutuu jättää toisen sinne huoneesen yksin, on jotain kamalaa. Vaikka tietää et toisen on hyvä olla.
Ennen mä kävin haudalla joka päivä, itkin sielä tunnin tai kaks. Nyt mä käyn harvemmin. Vain siksi että mun ei tarvi ihan joka päivä itkiä, ja mä tiedän että Mumma tietää että ajattelen sitä muulloinkin. Joka aamu, joka ilta. Aina kun mä meen nukkumaan, mä toivotan Mummalle hyvää yötä.
Mä tiedän että nyt Mummalla on kaikki hyvin, niin hyvin kun voi olla. Se puutarhuroi jossain tuola, omassa maailman kauniimmassaan ruusutarhassa ja odottelee meitä. Se laittaa paikkaa meille valmiiksi. Ja me ollaan sitä päivä päivältä lähempänä. Mä uskon niin ja se tuntuu hyvältä. Että mä näen Mumman vielä joskus. Mumma on mun suojelusenkeli.
Mun on kuitenkin niin ikävä, ettei koskaan. Ja se tuntuukin pahalta. Se ettei ikävä lopu koskaan.
Mumma sanoi meille lapsille ennen kun se lähti että " Viettäkää hyvä loppuelämä."
Se tuntui niin karulta,kamalalta ja tyhjältä. Mutta nyt myöhemmin mä oon tajunnu ettei Mumma enää toivonu mitään muuta, eikä sillä ollu enää muuta sanottavaa, kun kaikki oli jo sanottu <3.
Mulla on niin ikävä sua ja mä niin rakastan sua.
"Et ole ikiunessa, et ole poissa. Olet tuhat tuulta puistikoissa, olet valon välke aallokossa, olet timantti hankien loistossa. Et jättänyt meitä, et ole vaiti, olet lintujen laulu taivaalla, olet kuiskaus viljapellolla, olet henkäys rakkaasi poskella"
